While staring now at the screen, I am hesitating. Should I write in English or in Finnish? I used to write my entries in English (well, most of the time), but now.. The language that I love is an alien to me. I’m constantly wondering am I doing mistakes, am I writing right, will you understand me? But then again, isn’t the purpose of new (and old) languages to keep them up whenever and however you can, as long as you try? For me, I think I express myself better in English, even though I am native Finn. Still, during upper secondary school, or high school, I wrote everything in English thus I learned to express myself through that language better than my mother tongue. As I talked in Finnish I was shy, always wondering am I stuttering, mumbling or saying something stupid. But when I spoke in English… Man. The words just came, more vividly than in Finnish. My Finnish (especially writing) used to be very ascetic while my English was rich and full of color (or so I think :D). But now, five years after my graduation from IB, I find it hard to write or even to talk in English. Which is sad. The language I love is lowered to the level of elementary school, or so it feels.
If I find the energy and will to write here more often, I promise myself I will try my hardest to write almost everything in English. But the language is not the purpose I’m here to write again, I just realised the language issue when I pressed the first letter on the keyboard :D No, the purpose I’m here is more serious. But I shall explain that in Finnish, the second language I love oh so much.
Elikkäs, hellurei ja hellät tunteet ketkä ikinä tänne eksyykään sekä te, jotka olette vuosi tolkulla kytänneet milloinka se Yama-chan tätä päivittää. No, tää alkaa näyttämään pikku hiljaa siltä, että päivityksiä tulee tasan puolentoista vuoden välein, ja miksi? Sille on monta syytä. Yksi syy on oma laiskuus, tosin pienin huoli. Kaksi, unohdus. Kolme, illan ja arjen koulu- ja ”työ”kiireet. Ja neljä, se suurin, pyhin ja raastavin, inspiraation puute. Mulla on olemassa toinenkin blogi, Luomisen tuskaa, ylläripylläri sekin alter egoni nimellä.. Anyways, Luomisen tuskaan olen yrittänyt laitella kuvia elämäni tuskasta eli taiteesta, mutta koska kärsin inspiraation puutteesta sekä innokkuuden hävikistä, niin en ole sinnekään jaksanut postata kuvia tai kirjoituksia. Thus, olen hieman huono ihminen. Mutta lyhesti story so far: Piippolan jälkeen yritin päästä lukemaan kirjallisutta, rakasta lastani, yliopistoon tai mediaa ja kuvataiteta ammattikorkeisiin, mutta as if minä sinne ikinä pääsisin, ku tunnun olevan akateemisesti ja taiteellisesti niin lahjaton. No, tietenkin fiksuna ihmisenä hain myös ammattikouluihin, ja ihme kyllä päädyin opiskelemaan lavasterakentamista Outokummun ammattiopistoon! Olen edelleenkin kihloissa rakkaan LH:ni kanssa, asumme yhdessä Okussa tällä hetkellä, sillä rakas mieheni opiskelee painoviestintää (vaikka kovasti yrittää päästä opiskelemaan pelialaa). Toinen vuoteni pärähti täällä käyntiin, ja täytyy kyllä sanoa, että olen nauttinut opiskelusta kovasti. Viime vuosi oli kiva, mutta tämä vuosi on lähtenyt käyntiin huonosti ja alamäki tuntuu vain jatkuvan.
Onglemanani on se, että vaikka kaikki olisikin päällisin puolin hyvin, voi pinnan alla oma mieli kuohua suuntaan ja toiseen. Minulla se on lähtenyt menemään alaspäin. Joulun alla sain omalta perheeltäni käsityksen, että minun pitäisi heittää joko kaikki vanhempieni luona (jota ennen kodiksi kutsuin) olevat kamani huitsin hiiteen tai roudata tänne Outokumpuun. Herkän mieleni sekä isäni äänenpainon takia sain käsityksen, että minut häädetään lapsuudenkodistani, sillä juuri minun tavarani niin ärsyttävät isääni kamalasti. Pari päivää joulun jälkeen pakkasin ne kimpsut ja kampsut matkaan mitkä jaksoin, kaappasin mieheni mukaan ja omasta mielestäni pakenin kotoa. Joulun jälkeen tunnelma vanhempieni luona ahdisti mua sen verta paljon, että oli pakko lähteä. Miehelleni vertasin tunnetta keskitysleiriin, jossa jokaista tekemistäsi katsotaan ja kontrolloidaan. Pakkohan siitä oli karata. Tuona päivänä seistessäni Iisalmen bussiasemalla omat fiilikseni olivat kuin pakolaisella, joka oli juuri karannut sieltä keskitysleiriltä: katselin paniikissa ja hätääntyneesti ympärilleni, sillä pelkäsin koko ajan isäni putkahtavan jostain kulmalta hakemaan minut takaisin tuohon helvetinloukkoon. Bussimatkan ajan itkin koko ajan, sillä siellä meni lapsuuteni koti. Muistan vielä kuinka päässäni soi Great Lake Swimmersien biisi ’This is not like home’. Outokumpuun päästyäni lyhistyin vain kämppämme lattialle, itkin ja itkin. Mieheni halasi minua lujaa ja lohdutti, mutta olo oli silti tyhjä. Uusi vuosi oli silti elämäni paras, sillä vietin sen ekaa kertaa poissa Iisalmesta tai perheeni luota. En ole koskaan välittänyt uudesta vuodesta tai juhannuksesta, kiitos erään nimeltämainitsemattoman ihmisen juomisen ja lähentelyn.
Uuden vuoden jälkeen alkoi taas koulu, mutta se ei tuntunut enää samalta. Luokka ahdisti, koneet ahdistivat, kaikki ahdisti. Mieheni pakottamana (kiitos siitä L <3) kävin juttelemassa koulumme kuraattorille, joka epäili minulla masennusta. En tosin kertonut kuraattorille perheongelmistani, sillä ne vällyivät taustalla. Enemmän minua ahdisti, edelleen ahdistaa, se, etten enää pystynyt, kyennyt, osannut ja/tai jaksanut kirjoittaa niin kuin ennen. Inspiraationi oli kadonnut. Lukion jälkeen minua on vaivannut tunne, että mikä ikinä koulutus onkaan ollut kyseessä, se on vain väliaikaista ennen jotain isompaa (palaan tähän asiaan myöhemmin). Kurattori ymmärsi ongelmani ja kehotti minua keskittymään pieniin asioihin, pieniin teksteihin, sillä suurikin romaani lähtee vaikka vain yhdestä lauseesta liikkeelle. Minulla on vain se onglema, että ensimmäinen lause määrää tulevan kirjoitusintoni (joskus muistelen jonkun sanoneen, että ensimmäinen lause kirjassa tai tekstissä määrittää koko tekstin kohtalon ja tarinan). Jos se ei inspiroi minua, ei kirjoittamisesta tule mitään. Juttelimme pari tuntia kirjoittamisesta ja minua inspiroivista ihmisistä, Tove Janssonista ja J.R.R.Tolkienista. Janssonillahan oli omat harmaat kautensa, kuten meillä kaikilla. Kuraattorin antaman kirjan, Tove Janssonin elämänkerran sekä motivaationi innoittamana tähtäsin kirjoittamisessani siihen, että saisin kevääksi aikan runotekstin SakuStars-kulttuurikisaa varten. Jonka myös tein, vaikkei voittoa irronnutkaan. Mutta olin itsestäni ja tekstistäni silti ylpeä, sillä yritin runollani valaista niin runomaailmani kuin omaanikin maailmaa kertomalla kuinka masentunut ihminen voittaa mielensä demonit, kun auringon ensisäteet koskevat häneen.
Kuraattorilla käynnin jälkeen piti minun tietenkin kertoa linjani opettajalle asioista, syyt, miksi en ollut ollut koulussa aikoihin. Hänelle kerroin joulusta, isästäni, ahdistuksestani. Ja onnekseni hän ymmärsi. Ensimmäistä kertaa elämässä joku halusi ymmärtää minua, aikuinen ihminen. Se tuntui ja tuntuu edelleenki hyvältä.
Helmikuun aikoihin, äitini itkuisista pyynnöistä, kävin vanhempieni luona sopimassa asioita heidäni kanssaan. Valitettavasti perhettäni vaivaa se kuuluisa ihanuus, ettei vaikeista asioista tunnuta puhuvan eikä niistä osata puhua. Minulle kävi myös näin. Kun astuin sisään heidän taloonsa, tuntui siltä kuin kaikki olisi jo annettu anteeksi enkä sen takia halunnut puhua enää asiasta. Miksi? Koska en olisi kyennyt siihen. En pystyisi. Jos minun olisi pitänyt setviä joulukuun asia, olisi samalla pitänyt hoitaa myös viimeisen 24 vuoden aikaiset asiat myös. Joten, päätin vaieta. Se on ehkä tyhmää, mutta antakaa asian olla. Näin se vaan meidän perheessä menee. Olen tottunut siihen. Onneni on se, että mieheni ja minun välillä kaikki asiat puidaan heti läpi, oli ne hyviä, huonoja, hemmetin huonoja tai ihan saatanan pahoja. Ja kaikki olemme saaneet sovittua ilman riitoja. Vaikka lähdinkin vanhempieni luota pois ihan hyvillä mielin, ei se ole enää kotini. Se, missä sydämeni eli minä ja mieheni on, on kotini. Ja muistan, kuinka bussin ajaessa Iisalmesta pois mp3:ltani soi Tehosekoittimen Pakko päästä poi.
Helmikuun aikoihin alkoi sisälläni kyteä myös polttava tunne, jota on jatkunut tänne syyskuulle asti, ja joka jatkuu edelleenkin hamaa tulevaan. Liekö se johtuu ns. ”kodin menettämisestä” vai jostain muusta, mutta minä aloin tuhannen auringon voimalla ja sadan salaman virralla haluamaan lasta. Haluan sitä edelleenkin. Kun aloin utelemaan ja ehdottelemaan asiasta miehelleni, haavemaailmani särkyi (koska enhän minä nyt saa olla elämässäni ikinä onnellinen): millä ihme keinolla kaksi köyhää opiskelijaa lapsen kasvattaisi? Rakastan LH:tani, rakastan kaikkea hänessä, etenkin kykyä ajatella järkevästi, mutta tuossa vaiheessa olisin tahtonut iskeä mokomaa avolitsarilla naamaan. Tiedän, että hän ainoastaan ajattelee parastamme, mutta minun itsepäinen mieleni ei tahtonut muuta, ei ole tahtonut muuta tuon helmikuun jälkeen. Ja se syö mieltäni. Raskaaksi tulemisen toive, haave lapsesta, sen kaiken särkyminen vain sen takia että olemme köyhiä (ja tässä vaiheessa joku voisi argumentoida, et hommatkaa helvetti töitä, eläkää sossun tuilla, rakkaudella se lapsi elää, aatelkaa pitemmän päälle sitä onnea, jne. Ollaan aateltu, kiitosta vaan, mutta se ei poista faktaa, että kummatkin haluaa opiskella opintonsa loppuun ja tahtoisimme töitä, josta nautimme ja joihin meillä on koulutus).
Helmi-maaliskuussa myös ruumiini alkoi voida kummasti: ne naisten kuuluisat japaninlippupuolukkapunajuurimonsuunimenkkaränkkäpäivät jäivät uupumaan tai olivat viikon, kaksi myöhässä. Tiedättekö miten se vaikuttaa ihmiseen, joka on alkanut haaveilemaan lapsesta?
Niin..
Maaliskuun aikaan, kun olin kuusi viikkoa myöhässä, luulin olevani raskaana. Kävin terkkarin luona juttelemassa ja kysymässä, voisinko varata hänen kauttaan ajan virtsanäytettä varten, jotta saisin tietää varmasti, olenko raskaana vai en. Tuo päivä oli keskiviikko, maaliskuun 19. Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä, pikkuveljeni nimipäivä. Kello kahdeksan aamulla kävelin kahden kilometrin päähän terveyskeskukseen melkein kuset housussa, sillä testi oli parasta ottaa ensimmäisestä aamuvirtsasta. Puolen tunnin ajan seisoin labran aulassa odottamassa vuoroani. Näytteen jälkeen alkoi odotus. Mieheni oli koulussa, minä luvallisella vapaapäivällä. Kello kaksi tasan soitin terveyskeskukselle. Toisessa päässä vastasi tylyn kuuloinen naishenkilö. Jännittyneenä menin sanoissa sekaisin, mutta sain haperolla kielelläni kysyttyä testin tulosta.
”Joo, ette ole raskaana.”
*hyvin pitkä, painostava hiljaisuus*
”Ah, selvä, okei moi.”
Sen jälkeen minä istuin nojatuoliin, jatkoin tietokoneelta Extreme Make-Over: Home Editionin katsomista ja itken. Itken ensiksi äänettä. Itken kadonnutta lastani. Itken menetettyä lastani. Itken lapsen jota ei koskaan ollut. takia. Itken itseni takia, tyhmyydelleni. Itken sen kusipään takia, joka kolmetoista vuotta sitten päätti, että 22-vuotiaana minulla on kaksi lasta, mies ja talo.
Kun olin kaksitoista, näin ensimmäistä kertaa Harry Potter ja Viisasten kivi -leffan. Ihastuin Tom Feltoniin. Päätin, että tuon pojan kanssa minä menen naimisiin ja hommaan lapset. Kun olen 22, minä asun Australiassa Feltonin kanssa, minulla on kaksi lasta ja olen ammatiltani eläinlääkäri. Tuon v*ttusaatanan tyhmän lupaukseni takia olen nykyään tässä missä olen. Ihmiset eivät sitä käsitä eivätkä tajua. Mitä minä tuolloin, 13 vuotta sitten lupasin itselleni, on murtanut minut tähän pisteeseen missä olen nyt. En tietenkään koskaan mennyt naimisiin saatikaan tavannut Tom Feltonia. Mutta hänen alkaessa seurustelle lukioaikoihini maailmani murtui. Tuntui, kuin elämällä ei olisi enää mitää tarkoitusta. Mutta pääsin siitä yli, mutta yksi unelmani murtui. No, onhan sitä vielä kaksi jäljellä. Lukion jälkeen numeroni oli niin paskat, ettei niillä mihinkään eläinlääkkikseen päästä. No, en kyllä vieläkään tiedä mitä tahdon olla isona ja se ahdistaa ihan v*tusti, mutta onhan minulla vielä mahkut saada edes yksi lapsi ennen kuin täytän 22. Viro, vuosi 2010. Tajuan, että vuoden päästä sitä ollaan 22. Virossa kaikki on hyvin, en edes ajattele lupauksiani, koska kärsin koti-ikävästä. Sitten, eräs ilta Helsingissä 2011. Yellowcardin keikka on ohi, olen kaverini kanssa Aussiebarissa ryyppäämässä. Söpö poika katselee minua baaritiskiltä ja tulee juttelemaan. ’Nyt Yama, skarppaa ittees, ehkä tästä tulee mies sulle!’ ajattelen naiivisti ja tietenkin ryssin koko homman olemalla outo, oma ihana itseni. Poika pokaa jonkun toisen naisen baarista. Minua masentaa. Kuvioon astuu n. 45-vuotias mies, joka houkuttelee meidät asunnollensa juomaan viskiä. Seuraava asia mitä muistan, on se, että minä lojun alastomana miehen sohvalla, joku yrittää tunkea jotain alapäähäni ja minuun sattuu. Saan soperrettua alkoholihuurun (ehkä kenties jonkun muun huurun, sillä minä en sekoittanut drinkkiä) läpi, että ei seksiä ilman kortsua. Mies lopettaa. Minä hihittelen. Hän menee suihkuun, minä jään sohvalle. Luulin naiivisti tästä tulevan jotain (koska suuri ikäero ei hiprakassa tullut mieleenikään, koska olen tyhmä). Aamulla krapulassa minut ja kaverini ohjataan pihalle. Kertaan illan ja yön tapahtumia. Olen kauhuissani. Viroon lähtiessäni tajuan, että perkele, minähän voin olla raskaana! Mitä äitini sanoo, mitä host-äitini sanoo?! Mutta, en ole raskaana.
Vuosi 2014, maaliskuun 19, Yamato tajuaa tämän kaiken, muistaa tuon illan, josta olisi voinut tulla se eka lapsi, jota olisin silti rakastanut kuin hullu puuroa (tai niin minä kuvittelin ja kuvittelen asian). Jos kaikki olisi mennyt niin kuin pitäisi, täyttäisi poikani tänä vuonna 3. Mutta kun ei minulla sitä ole. Ei mitään. Jonka jälkeen minä lyhistyn. Murrun. Huudan ja itken ääneen. Vaivun keittiössä pöydän, patterin ja jääkaapin muodostamaan neliöön maahan, halaan itseäni ja itken. Huudan. Itken ja huudan. Mieheni palaa töistä vasta illalla klo 19 jälkeen. Hän näkee minut. Olin lähettänyt hänelle aiemmin viestiä, etten ollut raskaana. Mieheni ryntää minua lohduttamaan, mutten halua sitä. Haluan lapsen! Haluan sen kadonneen lapsen takaisin, jonka pitäisi nyt olla vatsassani! Haluan lapsemme takaisin, jotta voimme kertoa huhtikuussa synttäreitteni aikoihin, jolloin 12 viikkoa olisi kulunut umpeen, että onneks olkoon, sinusta tulee mummi, rakas äiti! Mutta ei… Vain tyhjä kohtu. Vain yksi itkevä, tyhjyyttä huutava ihmisparka Outokummussa.
En ole ikinä halunnut mitään niin kovasti kuin tuota kadotettua lasta tuona iltana. Enkä ole halunnut mitään muuta sen jälkeen niin kovasti kuin tuon lapsen takaisin. En voi tuntea kuin vienoa surua ja masennusta, kun ajattelen, että näihin aikoihin lapseni pitäisi syntyä. Mutta miten se voi syntyä, kun et ole raskaana?
Niinpä..
Elän tällä hetkellä ristiriidassa. Haluan lasta, mutta minulla ei ole varaa siihen. Haluan valmistua koulusta, mutta minulla ei tunnu olevan motivaatiota siihen sen takia, koska en tiedä mitä haluan olla isona tai tehdä ammatikseni. Minulla on mies, jota rakastan, joka rakastaa minua. Se minulla onneksi on. Muuten elämästäni ei tulisi mitään. Mutta tällä hetkellä mieltänii syö se, ettei minulla ole enää unelma-ammattia eikä varoja, jonka avulla voisin taata sen, että voisin tulla raskaaksi. Olen tilanteessa, jossa en enää tiedä mitä teen. Joku sanoisi, että mene psykologille tai sille kuraattorille juttelemaan. Mistä, minkä takia, onko siitä hyötyä? Kyseenalaistan tällä hetkellä kaiken. Ainoa unelma, mitä minulla on enää jäljellä, on olla äiti. Ja tällä hetkellä en tahdo mitään muuta, koska en tiedä mitään muutakaan. En tiedä miksi tahtoisin opiskella (lavasterakentamisesta pidän ja rakastan, mutta en osaa enää kuvitella itseäni missään ammatissa töissä, kiitos typerän lupaukseni, akateemisen vajauteni ja laiskuuteni) enkä osaa enää unelmoida mitään ammattia itselleni, En näe selkeästi itseäni missään ammatissa työskentelemässä. Näen itseni vain äitinä, remppaamassa ja sisustamassa minun, mieheni ja lasteni kotia. That’s it. Ja jos minä en osaa jotain kuvitella, en osaa haluta sitä tai en pakosta edes halua sitä.
Joten, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
Yamato-chan
P.S. Koska mieheni sanoo aina, että pitää aatella positiivisesti, niin sanottakoon tämä: Olen taas innostunut kirjoittamisesta.
Loppuun biisi. Ja koska ironisesti, Tom Felton, mutta sanat koskettavat tällä hetkellä. Ja jos ette tiedä mitä, nii miettikää mitä.
Yamato no tomodachi 